tiistai 19. syyskuuta 2017

Saatana saapui bloggariklubille ja ohjaaja kertoo, miksi

Ohjaaja Anne Rautiainen: Saatana toimii ihmiskunnan peilaajana näytelmässä Mestari ja Margarita. Syksyn bloggariklubi  alkoi Kansallisteatterin uumenissa 21.08.2017. Mihail Bulgakovin klassikkoromaani, kulttikirja, rakas lempparini Saatana saapuu Moskovaan on saanut uudet kannet pokkariversiossa. Ohjaaja Rautiainen halusi näytelmän nimeksi Mestari ja Margarita, koska se on alkuperäinen nimi, ( Мастер и Маргарита, Master i Margarita ), ja kiinnittää huomion vähintäänkin elämää suurempaan rakkaustarinaan.

Energinen, luova, mutkaton ja positiivinen Anne Rautiainen on myös nukketeatterifriikki. Näytelmässä nähdään myös nukketeatteria.




Tässä Flickriin keräämiäni teatteri-kuvia, alkaen Marc Gassotista, joka on huikee Woland: Saatana saapuu Willensaunaan

Koivu ja tähti tekijät esiin 12/9

Lavaklubilla 12.09.2017 oli Koivu ja tähti tekijät esiin! -tilaisuus. Vaikka hiilihangoin? Ei, vaan yleisölle puhumassa... Vieraina näytelmän kirjoittaja Pirkko Saisio ja ohjaaja Laura Jäntti. Lavaklubi on tulinen pätsi ja tuupaten täynnä kiinnostuneita kuulijoita.



Suomi 100 juhlanäytelmä 

Saisio aloittaa kertomalla, kuinka netissä sai vapaasti ehdottaa aiheita, ja osa pääsi näytelmään. Koivu ja tähti tilattiin 1,5 vuotta sitten. Piti karsia odotus pois – että mitä nyt juhlavuotena kun Suomi 100. Ja rajata. Ei tuoteta oletettuja toiveita, vaan yritetään tarttua asiaan, joka itseä kiinnostaa. Ei suurnaisia eikä suurmiehiä, joiden puolella on. Kuka ohjaajaksi? Olisiko joku toinen mutten enää jaksa toista hakea... eikä aloittaa tuntemattomamman ohjaajan kanssa. Siksi Laura Jäntti, jonka kanssa aiemminkin työtä tehty.

Ehdotuksena oli Topeliuksen satu, arkkisatu. Yleisönä näytelmän henkilöinä oli kulttuurinen keskiluokka johon Saisio itsekin kuuluu. Topeliuksen tupa, erittäin köyhien koti 1700-luvulla, sitten kesämökki. Erämaassa oleva tölli – erämaa on läsnä jatkuvasti. Eläimet ja eläimet meissä. Olemme arkaaista kansaa, meille on vieläkin tärkeitä elementtejä metsä, luonto, vesi. Vaikka suhteemme on muuttunut ja katkennut. Laura ohjaajana on korostanut myyttistä luontoa.

Kaikki pitää määritellä. Kuljeskella niiden suojassa. Mitä tapahtuu sosiaalisille ihmisille, jotka joutuvat työskentelemään tilassa, jossa ei hahmota, löydä konteksteja. Pelaamme käsitteillä.

Laura puhuu ilmastonmuutoksesta, ja katoavasta alkuperäiskansasta.


There is Lenin in the room. 

Entä Lenin? Ollaanko olemassa vain kun määritellään suhteessa Venäjään? Saikki kertoo hauskan anekdootin, kun Helsinkiin haluttiin Lenin-patsasta. Kaverinsa olohuoneessa oli iso ulkoilmapatsaan. Ei virtahepo, vaan Lenin joka vei puolet yli puolet huoneesta.

Kun ilkeät kasakat Toppeliuksen ryösti 

Topeliuksen esi-isän Toppeliuksen tarina – kasakat ryöstivät hänet Oulun tienoilta. (Laitan sivun loppuun lainauksen ja linkin, linkit. ) Onko se viittaus maahanmuuttoon? Otetaan vierailijat ystävällisesti vastaan? Onko vieras uhka töllissä? Onko tämä dystopia Suonesta? Kyllä. Tullaan pohjoiseen? Jolloin ei hahmota asioiden yhteyksiä? Ja Suomi menee lastuna kun suuret konfliktit alkavat.

Tää onko fantasiaa vai dystopiaa? 

Jäntti kertoo näytelmän olevan enemmän tragikomedia juonen puolesta kuin dystopia. Koomisuus, kaikkitietävyys, tietämättömyys. No future? Maailman tulevaisuus? Passaa olla huolissaan. Mannerlaatat liikkuu, joka tasolla. Peruuttamaton ilmastonmuutos, joka aiheuttaa tulevaisuudessa ja tässä ajassa pakolaisuutta. Frekvenssi kiihtyy, luonnonilmiöt, myrsky ja myllerrys konkretisoituvat.


Kahtia jakautunut Suomi. Taas? 

Fb keskustelufoorumissa. Meillä on yhteinen historia. Suvuissa punaiset ja valkoiset. Mutta eri käsitykset. Ei jätetä odinin sotilaille tätä kansallista tunnistautumista.

Haalistunut vai pirstoutunut taide? 

Topeliuksen aikana taide valjastettiin, pienen suomen tietyllä agendalla. Kieli oli iso asia.

Paskamyrsky viime keväänä. 

Saisio oli lähdössä lastenkirjansa haastattelusta ovensuussa, kun kertoi nykyajan kahtiajakautumisesta. Ei kolmen aukeaman juttu koska ei liity vastakkain asettelua – kun kyseessä on Spooku Spiderman lastenkirja. Ja Suvi Ahola kirjoitti intressiin.

Jos ylläoleva translitterointini on mennyt täysin reisille ja harakoille, niin katso koko tilaisuus tästä Kansallisteatterin FB-sivun video upotettuna:
INFOA:
Lainaus Kansallisteatterin sivulta:

”Kasakat ryöstivät Sakari Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Toppeliuksen isovihan aikana ja myivät orjaksi Venäjälle. Sellainen oli monen suomalaisen kohtalo. Tämä Kristoffer Toppelius pääsi karkaamaan ja palasi ensin Suomeen ja pakeni sitten laivalla Tukholmaan. Ja tästä Kristoffer Toppeliuksesta Topelius kirjoitti satunsa Koivu ja tähti. (Koivu, tähti ja pojan sisko ovat tietenkin tositarinaan lisättyjä koristeita.)


Minua on aina kiinnostanut, mitä tapahtuu tarinan jälkeen. Mitä tapahtui Kristofferille, kun idyllinen jälleennäkeminen oli suoritettu? Ja mitä on tapahtunut niille tuhansille Suomen kristoffereille, jotka ovat palanneet juurilleen nähtyään jo vilahduksen suuresta maailmasta? Mitä tapahtuu niille miljoonille kristoffereille, joiden kotipihaan suuri maailma työntyy, lupaa kysymättä? Veli ja sisar, Kristoffer ja Hagar, palaavat kotimökkiinsä suuren erämaan ja vaarallisen joen varrelle. Vuosisadat kuluvat, sodat ja rajut rakennemuutokset heittävät sirpaleitaan kotimökin pihalle ja katolle, mökkiä laajennetaan ja se muuttuu kesämökiksi. Kristofferit ja hagarit vaihtuvat, nimet pysyvät. Ja mökki. Nykyhetkessä Hagar ja Kristoffer ovat osa kulttuurista keskiluokkaa, sitä johon itsekin kuulun ja jolla on houkutus hallita maailmaa sanoilla, käsitteillä, määreillä. " Pirkko Saisio.

Granada. Willensaunan näyttämöllä Kansallisteatterissa Pasi Lampela sai minut ajattelemaan naisen rooleja

Näin viime lauantaina 16.09.2017. Willensaunan näyttämöllä Kansallisteatterissa Pasi Lampela sai minut ajattelemaan naisen rooleja, krinoliinejä ja korsetteja pölhöpurkissa eli telkkarissa.

Suomalainen on / off -pariskunta saapuu tuliseen ja kuumaan Andaluciaan. Ehkä he ovatkin stand by -suhteessa. Ehkä kokonaan switch off. Ei, he ovat eronneet tyystin eivätkä ystävinä. Tykkänään. 
Heidän tarinansa kerrotaan sipulinkuori-tekniikalla.

Espanjan historiaa kerrotaan toisella tavalla, kuin suurta saviruukkua tehden, muokaten. Milloin kampakeraamisia kuvioita, milloin urheita urhoja urheilussa. Emme pääse ihan luolamaalauksiin asti, mutta alkuhärkä on läsnä. Ainakin kreikkalaisissa mytologioissa.

Vastenmielinen eläinrääkkäys, härkien kiduttaminen, jatkuu Espanjassa. Tsekkaa lisää Morrisseyn, Ricky Gervaisin ja PETAn sivuilta, taiteesta ja twitter-virrasta. Fellow traveller -termiä käytetään ja toistetaan opetusmielessä. Millaista on matkustaa yksin ja tehdä töitä, kirjoittamista ja taustatyötä rauhassa?


Matkakumppani, fellow traveler

Fellow traveller -termiä käytetään ja toistetaan opetusmielessä. Millaista on matkustaa yksin ja tehdä töitä, kirjoittamista ja taustatyötä rauhassa? Fellow traveler –termiä käytetään myös ihmisestä, joka komppaa ja symppaa aatetta olematta silti vallankumouksissa, demoissa tai mustalla listalla. Matkakumppani, kanssamatkustaja sanoo sanakirja, ja käyttää svetisismiä, hyi hyi. Matkustaako hän siivellä? Eikä hän usko vallankumousten syövän, ahmivan lapsijaan ja synnyttämään uusia? Pelkääkö hän? Käyttääkö hyväkseen ollakseen cool, viilee, hip tahi himmee? Ketä olivat maurit?  Kun maurit ovat tehneet tehtävänsä, maurit saavat mennä?  Minne?


Olen tiirannut näytelmissä nyt paljon huoneita. Makuuhuoneita. 

Perjantaina Palkkamurhaajan painajainen, lauantaina Granada. Hotellihuoneessa. Seinän himmeät ( ei Mikael Gabriel viittaus himmee ) vaan hailakat kuviot, onko ne Sierra Nevadan siintävät vuoret vaiko vesivahinkoja. Willensaunan pieni, intiimi tila.

Yksi syy, miksi halusin tämän nähdä, oli P.K. Keränen tuttu Pistepirkoista. 22 Pistepirkkoa olen käynyt katsomassa 80-luvulta lähtien. Piano, rumpu ja kukka on hieno levy, vinyyli, albumi. Miten sopii kitara taustamusiikiksi, draaman rytmittäjäksi. Kun musiikki ei tule nauhalta kuten erikoistehosteet. Eikä orkesteri ole piilossa pimeässä montussa. Vaan läsnä, osana kertomusta, alleviivaamassa kaarta, tunnelmaan. 

Mutta miten käy Risto Kaskilahdelta flamenco?

Viimeksi näin Kaskilahtea polvellani. Tai viereisellä penkillä musikaalissa Vampyyrien tanssi, jossa hän näytteli mainiosti maireata majatalon pitäjää Chagalia… Näyttelevä pariskunta Sari Puumalainen ja Risto Kaskilahti. Kaskilahti on poliisi. Puumalainen on toimittaja. Lehdistön, median ja journalismin rappiota käsitellään. Muotoa ja sisältöä. Miehet jotka vihaavat naisia jotka kirjoittavat. Ja puhuvat. Nainen saa puhua. Kuten edellisen kerran Romeo versus Julia –näytelmässä Teatteri Jurkassa. Tänä vuonna on kysytty, kuinka monessa näytelmässä on pääosassa yli 40-vuotias nainen? Näytelmän nainen kuvaa itseänsä nelikymppiseksi.

Onko Sari Puumalainen parisuhteessa kuin matadori?

Ruusujen sota, kuka rakastaa Virginia Woolfia. Miehen ja naisen välinen tanner sanoissa ja lakanoilla. Miksi mies sabotoi naisen työntekoa?

Toimittajan ja lehdistön ongelmat, sanomalehtien painetut sanat. Vaarallisuus toisaalta putinin Venäjällä jossa toimittajia murhataan. Toisaalta tämän päivän some, jossa naispuolinen journalisti joutuu kokemaan monenlaista vihaa, häirintää. Eikä poliisi tee mitään - kun ei ole resursseja. Uskaltaako heitä päästää samaan huoneeseen?

Espanjan sisällissota

Naisen esi-isä, olikohan isoisä, oli espanjan sisällissodassa. Exä kysyy heti, tapasiko pappas Hemingwayn? Itse olisin tietystikin kysynyt tapasiko sukulaises Gellhornin? Sotakirjeenvaihtaja ja hurja nainen Martha Gellhorn on tullut tutuksi mm tv elokuvassa. Verkosta löytää artikkeleita ja valokuvia. Löysin jostain myös hienoja ja karmivia valokuvia Espanjan sisällissodasta.
Alla Gellhorn ja Hemingway vuonna 1941.
Gellhorn Hemingway 1941.jpg
By Unknown photographer - http://www.jfklibrary.org/Asset-Viewer/RNhpI3rD90akwMe5HKBBOg.aspx, Public Domain, Linkki Ja tässä niitä karmeita kuvia, joita hain ja löysin muutama vuos sitte: Spanish civil war (1936-1939)

Seksismi elokuva-alalla. Sopiiko myös teatteriin?

Seksismi, naisviha, misogynia elokuva-alalla. Hirveää, ja helposti laskettavissa. Palkat. Diagrammit. Vuotuinen piirakka, jossa näkee ohjaajien sukupuoli.

Sopiiko myös teatteriin? Ei, koska teatterissa on oikeita näyttelijöitä, jotka osaavat näytellä. Tässä alla karmeimpia casting card -postauksia twitteristä.
   Sexism and misogyny in movies, in movie industry. Awful and easy to count. Is the same thing in theatres? No. Because in theaters have actors who can act, real actors. Here are some most awful casting cards from twitter:

lauantai 16. syyskuuta 2017

Karski Marski ja saksalainen suutelo. Valokuvia näytäntökaiden avajaisista

Asko Sarkola ja Pertti Sveholm antoivat esimakua Marskista ja saksalaisesta suudelmasta - suoraselkäisesti ja sutkisti. Suomi 100 -teema ja Marski ovatkin sopivia sekä pönöttämisen että tökkimisen, tutkimisen kohteita. Juha Vakkurin historiallinen näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma, ohjaajana Kari Heiskanen. Helsingin kaupunginteatterin peruskorjaus on valmis, jiihaa.  14.8.2017 talolla oli avajaiset, ja näimme makupaloja tulevista produktioista. Tässä kuvia esittelystä:

Satu Ylavaara Photography, valokuvaaja Satu Ylävaara:




Mannerheim ja saksalainen suudelma

Palkkamurhaajan painajainen. Parhaimmat komediat alkavat siitä, kun mies yrittää itsemurhaa

Parhaimmat, makeimmat komediat alkavat siitä, kun mies yrittää itsemurhaa: Housut pois, The World´s End ja Rusalka, joka puolestaan lainaa Chaplinia: känninen, masentunut mies yrittää itsemurhaa, jonka toinen ihminen, tuntematon hyväntekijä, aina estää. Aamun tullen itsemurhaa yrittänyt ei muista tapahtuneesta mitään, ei sitä, että hänet pelastettiin. Illalla itsetuho jatkuu. Tästä Palkkamurhaajan painajainen ei kerro.

Esirippu ei ole vielä avautunut kun Nick Cave laulaa kylmäävästi Red right hand. Tämän kuulin jo harjoituksissa, mutta silti olen otettu. Meidät viritetään sopivaan tunnelmaan, ehkäpä Peaky Blinders -sarjan kautta. Nick Cave oli vallan hyrmäävä Flow Festivaaleilla joskus 2013. Ennen digiaikaa oli hyvin veristä taisteloa, kirjaimellisesti, kun Stockan lippupalvelussa oli maailmanlopunmeininki eli Nick Caven liput tuli myyntiin.

Perjantai-iltana farssi Palkkamurhaajan painajainen Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä alkaa hillityllä liekillä, mutta väliajan jälkeen äityy hillittömäksi. Santeri Kinnunen ja Iikka Forss ovat pelanneet yhteen aiemminkin farssissa Tenorit liemessä ja taas on Iikka ilman päällyshousuja. Hetken. Mikäs siinä. 
Santeri Kinnusen epileptisen huikean koreografian muuvit, muuvit on saanut, ehkä, päivän polttamia päivityksiä Jari Sillanpään uutisista... Kallio-ryhmä FB:ssä julkaisi kuvan entisestä Piritorista, joka nykyään tunnetaan nimellä Jari Sillanpään aukio... Minä ihmettelinkin taannoin kun Piritori - kyltti oli raaputettu pois. Se oli katutaidetta, sellaista tilaamatonta.
Palkkamurhaajan kivääri ja valokuvaajan kamera muistuttavat toisiaan, ajoitus, tarkennus, tähtäys, laukaisu.
Iikan näyttelemä Frank on rasittava tyyppi, mies, joka ei suostu hyväksymään, että vaimo on lähtenyt toisen matkaan. 
Piccolo ( Antti Peltola ) on mainio, siinä on sekä vanhan kotimaisen elokuvan tuntua että sarjakuvaa.
Näin Taiteiden yönä tämän näytelmän avoimet harjoitukset. Silloin Sanna Saarijärven näyttelemän Lauran, muutenkin dominatrixin, siis dominoivan naisen raippa raikasi. Virkistävää. 
Näin tämän näytelmän ostamallani lipulla, joten ehkä myöhemmin lisää. Perjantai-illan ratoksi sopii hyvin tällainen liioiteltu meininki. On liikaa evakuointia ja räjäytyksiä ja ohjuksia Japanin yllä ja Myanmar. 




Tässä valokuviani Helsingin kaupunginteatteri näytöntäkauden avajaisista 14.08.2017. Otin kuvia kolmella kameralla, kahdella pokkarilla ja yhdellä järkkärillä. Laitan ehkä oman sivun.




Allan juutuupista löytyviä mielleyhtymiä tähän farssiin sekä tietty traileri, ihanaa, että näytelmistä tehdään myös tiisereitä ja traileita. Ja tekijät puhuvat:

torstai 14. syyskuuta 2017

Koivun ja tähden kantaesitys 13.09.2017: Keitä me olemme ja minkä Volgan mutkan takaa tulemme. Ketä tuemme?

Kansallisteatterin Koivu ja tähti ensi-ilta, ja vieläpä kantaesitys oli eilen 13.09. Oli kuuma päivä, kuohuva virtasi Lavaklubilla, ja sitten Kansallisteatteriin. Nyt en tiedä miten tarttuisin tähän näytelmään. Se ei ole kuuma peruna, vaan oliskos kuuma halko? Kytevä tamminen ulkomaalainen ruutitynnyri? Alvar Aallon loputonta muotoilua karkuun juokseva puhdas, kotimainen koivu? Polttava kekäle, joka osuu hikipajassa alipalkatun lapsen duunaamiin juoksutrikoisiin?

Suurella näyttömöllä on esitteen mukaan Sirpaleita Suomesta. Se voi tietenkin tarkoittaa aikamme digitaalista pirstaleisuutta ja loputtomia väyliä tiedon, taiteen ja propagandan viidakossa. Jossa selviää lehmän hermoilla ja machetella. Mutta myös kranaatin sirpaleita, fyysisiä sodan jälkiä ihmisen aivoissa. Sekä myös psyykkisiä sirpaloitumista, hajoamista.
     
Keskipakoisvoimalla keskiössä oleva tuulikello, metsä, Sibelius -monumentti, ähkäle möhkäle, useamman aikakauden nykytaidetta, joka ilmeisesti saa aikaan ahdasmielisissä raivoa, monimerkityksellinen, ja hankala suomalainen sielu. Se on suoja, se on pelottava paikka, ja sitä voi riistää ja hakata mielinmäärin - jopa tähti " Leonardo DiCaprio huolestui kuhmolaisesta saaresta – liian myöhään " YLE uutisten mukaan 1.3.2017. Metsähallitus ei näe mitään rajaa järjettömille hakkuilleen - onneksi Greenpeace nostaa megafonia ja tietoisuutta. "  Metsähallitus on menossa hakkaamaan Oulujärven retkeilyalueen saarten upeat metsät. Kaarresalon saari suojeltiin Metsähallituksen omalla päätöksellä vuonna 2001 erityisen arvokkaana aarnialueena. Nyt Metsähallitus on peruuttanut suojelun hakkuiden tieltä. " kerrotaan Greenpeacen FB-sivulla.

" Ikea kaataa kalevalaiset metsät " kertoi Sisuradio | Sveriges Radio, ja jatkaa: "Suomessa on noussut kohu huonekalujätti Ikean hakkuista Vienan Karjalassa. Suomalaisten mukaan Ikean toiminta uhkaa kalevalaisten runokylien säilymistä. Ikean tulo vienyt työt sadoilta alueen metsureilta ja kylät uhkaavat tyhjentyä "  MOT teki aiheesta stooria jo vuonna 2009.

Pirkko Saision kirjoittamaan ja Laura Jäntin ohjaamaan näytelmään voi kutoa omaa historiaansa, arvomaailmaansa ja mielleyhtymiä. Milteipä loputtomiin.

Näytelmässä suomalainen joutuu katsomaan suomalaisuutta, kantasuomalaisuutta ja pakolaisuutta eri aikakausilla. Suomen sotia, ja suuria myllerryksiä. Vieraantuneita omilta juurilta, luonnosta, metsästä, villeistä, vapaista elä[i]mistä.

Weckström ja Puotila ovat niin ihania kaikessa missä tekevät. 

Weckström ja Puotila ovat ihania, ja ilkeitä päähenkilöitä. Weckströmin Hagar on alussa Astuvan jousinainen. Mutta myös orpo, hylätty tyttö. Ehkä. Huikein kohtaus on Hagarin häiden odottelu. Mikä demoninen ja dominoiva voima, ja tenho on, joka koskettaa terävästi. Itse asiassa viiltää tiensä läpi, ja tuntuu piippuhyllyn seinässäkin. Tällaista teatterin pitää ollakin - huikea nainen ja huikea performanssi - huikea aate. Itsenäisyys! Ateismi! Feminismi! Aivan kuin istuisin hunajapurkissa.

Puotilan Kristoffer on myös huikea, ja saisi tehdä mitä tahansa sadismia, että hyväksyn täysin. Olenkohan Puotilan suhteen masokisti? Pahan pojan roolit telkkarissa sopivasti täyttänyt Manninen saisi seuraavaksi näytellä Vlad Tepesiä... Eiköhän siitä dekadenttinen poliittinen musikaali tai farssi tulisi. Symbolistinen.

Tuleeko torppa liian täyteen egoja? Milloin tämä olisi kotimaisia kesäjuhlia haitannut?

Keitä me olemme ja minkä Volgan mutkan takaa tuemme. Ketä tuemme?

Tulemmeko Uralilta? Keitä sukulaiskansamme on. Onnettomuuksien ja katastrofien sattuessa ilmastonmuutoksen tahi diktatuurin selkeänä seurannaisena voi tapahtua hirveitä. Suuria muutoksia. Säikähtäen ajattelemme, että onneksi ei kukaan pohjoismaista - ainakaan ei kukkaan suomalainen. Huh. Onneksi ei kukaan perheestä, ystävistä, töistä. Onneksi en minä.

Ylevät alkuperäiskansat tutkielman kohteena

Pelto- ja vuoristomarit, heimoveljet on hienosti kirjoitettu mukaan suureen tarinaan. Keitä ovat terroristit? Mitä kieltä puhuvat? Uhka vai madollisuus? Mahdollisuus? Buŋuelin Porvariston hillitylle charmille vinoillaan, ja nostetaan maljoja. Tietenkin. Ihmiset nauravat itselleen. Tietämättään. Makeat naurut. Ihmiset eivät oikein tiedä kenen joukoissa seisovat. Mikä on arvomaailma, onko se sama kuin nuoruudessa. Mihin kohtaan poliittista kenttää kuuluu puheissa tai arkipäivässä? Teoissa? Äänestysprosenteissa? Adresseissa? Miekkareissa?

Näytelmässä hersyvästi vihjataan kuinka minun luokkani sivistynyt ihminen nostaa arvoon korkeaan, patsaalle, ja ylistää arvokasta, ylevää heimoveljeä, jolla on vielä autenttinen suhde juuriinsa, ja luontoon. Pienen matkan päästä. Tutkielman kohteena. Ei oikeina ihmisinä, joiden kulttuuria riistetään, ja jonka puhdasta asuinaluetta myrkytetään - putinilaisen kapitalismin koneiston vääjäämättömänä seurauksena.

Mutta samalla suomalainen tilaa postimyyntimorsiamen ja kotiapulaisen itämailta.

Neitseelliset suomalaiset koivut, symbolit

Näkeekö metsää puilta? Meneekö metsään? Metsään meneminen on upea. Se on elämys kirjaimellisesti. Pieleen eli reisille meneminen on myös hienoa, että eksyy sivupoluille, ja löytää uutta. Ehkä. Millaisia olemme kohdatassamme juuret, kenellä punaiset, kenellä valkoiset. Olemmeko samaa ketjua. Voiko taidetta tehdä olematta poliittisesti epäkorrekti? Missä on taiteen rajat? Miten kohdata toinen, ulkomaalainen? Missä on empatia? Ei ainakaan eduskunnassa eikä somessa. Eduskunnan päältä on vihdoin otettu huppu pois - eiköhän nyt olisi aika herätä. Olemmeko dystopiassa? Miksi hyväksymme hiljaisesti enemmistönä? Osa meistä ei hyväksy, mutta heitä voidaankin pitää rikollisina koska auttavat paperittomia. On tämäkin.

Kenen venäläisen absurdistin kirjoittamassa satiirissa elämme nyt 2017? Ja ennen kaikkea - miksi?

Ja mikä ironistis-junttius-puvustus! Mökillä on mökkivaatteet. Realismia. Mutta sitten myös fantasiaa, symbolismia. Sadun ja sirkuksen puujaloilla kävelevää jättiläistä olisi voinut nähdä enemmän. Koivu näkyi hyvin.

Lavastus, puvustus ja maskeeraus on sekä upeaa että huomaamatonta. Ainakin Sisters of Mercyn ikoninen Andrew Eldritch aurinkolaseineen, ja mystisine mustine stetsoneineen löytyy, sekä myös Dimmu Borgiria.

Vaatteiden vaihdot vuosien vaihduttua käyvät nopsaan ja torppa muuntuu. Naurujen jälkeen mascara leviää myös itkusta. Sekin on teatterin tehtävä. Kirjailijan tehtävä. Osa meistä on kyllä hyvin hereillä ja aktiivisia.. Mutta myös taiteessa voi olla agenda - olla ihminen ja inhimillinen naapurille - onhan nyt juhlavuosi ja Suomi on niin sata.
 
  P.S. Hieno anekdootti Leninistä! Mutta siitä ja tulisesta pätsistä eli Lavaklubin tekijät esiin vaikka hiilihangoin – tai vain tekijät esiin! -tilausuudesta edelliseltä päivältä kirjoitan myöhemmin lisää. Ehkä ;)

                          Yllä olevat valokuvat ovat Kansallisteatterin näytäntökauden avajaisista.
                                                                      Alla olevat eivät ;)

Koivujen rungoilta kuvaan pareidoliaa, kasvoja, aina sieltä löytyy pöllö tai Lemmy Killmister. Susi tai Loordi. Suomalaisia kuvia, tervaskantoja... 
Tässä esimerkiksi luonnon maalaama Lemmy Killmister. Tai Vlad Tepes. 

Minä rakastan koivutaidetta sekä myös ei niin varteen otettavaksi laitettuja björktavlor -koivutauluja, johon on maalattu maisema.



Sekä tietysti vampyyrikoivu Hämeenlinnasta, mutta se on ihmisen töhertämä...

Katariina Kaitue kurkkii klasin takaa Lavaklubin seinällä ennen enskaria. 

Lainaus Kansallisteatterin sivulta:
”Kasakat ryöstivät Sakari Topeliuksen isän isoisän Kristoffer Toppeliuksen isovihan aikana ja myivät orjaksi Venäjälle. Sellainen oli monen suomalaisen kohtalo. Tämä Kristoffer Toppelius pääsi karkaamaan ja palasi ensin Suomeen ja pakeni sitten laivalla Tukholmaan. Ja tästä Kristoffer Toppeliuksesta Topelius kirjoitti satunsa Koivu ja tähti. (Koivu, tähti ja pojan sisko ovat tietenkin tositarinaan lisättyjä koristeita.)

Minua on aina kiinnostanut, mitä tapahtuu tarinan jälkeen. Mitä tapahtui Kristofferille, kun idyllinen jälleennäkeminen oli suoritettu? Ja mitä on tapahtunut niille tuhansille Suomen kristoffereille, jotka ovat palanneet juurilleen nähtyään jo vilahduksen suuresta maailmasta? Mitä tapahtuu niille miljoonille kristoffereille, joiden kotipihaan suuri maailma työntyy, lupaa kysymättä?
Veli ja sisar, Kristoffer ja Hagar, palaavat kotimökkiinsä suuren erämaan ja vaarallisen joen varrelle. Vuosisadat kuluvat, sodat ja rajut rakennemuutokset heittävät sirpaleitaan kotimökin pihalle ja katolle, mökkiä laajennetaan ja se muuttuu kesämökiksi. Kristofferit ja hagarit vaihtuvat, nimet pysyvät. Ja mökki. Nykyhetkessä Hagar ja Kristoffer ovat osa kulttuurista keskiluokkaa, sitä johon itsekin kuulun ja jolla on houkutus hallita maailmaa sanoilla, käsitteillä, määreillä. " Pirkko Saisio.