04.10.2017 Malmitalo, Helsinki.
Viehättävä ja lahjakas! Dekadentti ja poheemi! Ironinen ja monitasoinen! Tämä itsekkyys ja pöyhkeys niin teatterissa kuin kultaisten salien uniformu-esityksissä on vieläkin tuttua. Suosittelen, vaikka tätä on suitsuteltu ja on klassikko! ;)
Ella Mettänen ja Eero Ojala yhdessä, ja erikseen, taistelemassa, viettelemässä, filosoimassa. Pakkohan oli tämä näytelmä nähdä kaksi kertaa peräkkäin. Välillä tauolla join kahvit, näin suuren karjakärpäsen ja luin Anton Tsehovin näytelmän Lokki miltei kokonaan. Lokkia siis kerrakseen!
Vaikka tämä on - tai oli - klassikkonäytelmä, niin suosittelen, myös tänä päivänä. Tämä kaksikko - dynaaminen kaksikko ;) - teos ja toteutus - on yhtä mannaa, minimalistisena toteutuksena. Näytelmän, esityksen onnistuminen - se on veteen piirretty viiva. Lattiaan olikin piirreetty paksu viiva. Jota ei saanut ylittää. Olimme Lars von Trierin maailmassa, hirvittävässä ameriikassa. Eipäs oltukaan. Vaan itänaapurissa. Ja aika tuttua oli tämä ovela telenovela, jossa kaikki ihastuvat, ja rakastuvat ihan vääriin ihmisiin. Tämä teos saisi palata myös Jurkkaan! Toivottavasti minulla olisi silloin rahaa ostaa lippu!
Näytelmään sukeltaessa, astuessa saliin, jännittää. Näyttelijä-kaksikko jo valmiina tiirailemassa suuren maalauksen takana. Ojalalla on ratsastuspiiska, musta piiska kädessään. Ensin katson, että se on onki - hyi olkoon. Olen siis kasvissyöjä. Mutta komea piiskahan se onkin, niin rauhotun. Tai vallan vauhkoonnun. Eero oli yksi niistä seitsemästä syystä miksi kävin katsomassa Suokin veljeksiä eli Kari Heiskasen Ryhmäteatterille ohjaamaa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä näytelmää Suomenlinnassa viimi kesänä peräti kuusi kertaa... Minä näin avoimet, punaviinin makuiset harjoitukset, sitten kummatkin ennakot, ja tottahan toki enskarin, sitten oli yks lauvantai-matinea, ja tietysti viho viimeinen esitys elokuun lopulla, jolloin veljekset olivat erityisen villeinä. Olivathan he ollen saaren vankeina kuin Alcatrazilla konsanaan...
Ja minä itse en käynyt muissa Suomen kesäteattereissa vaan ainoastaa Suokissa. Se ei johtunut siitä, että minulla olisi ollut rangaistuspanta nilkassa ja etten olisi päässyt muualle kuin Helsingin ja Suomenlinnan väliä, ei ollenkaan! Näin muuten Hämeenlinnassa miesten kesämuotia, ja oli oikein asiallista pitää shortseja, että heti huomaa, että miehellä on panta nilkassa. Silloin oli vielä Pride-päivä, jonka vietimme Hämeenlinnassa, ei siis vankilassa vaan linnassa, sekä Sibeliuksen takapihalla kun vanhan ajan ruokalassa löytyi noutopöydästä jotain kasvista. Kylmää ja lämmintä, miniporkkanaa herttaisessa yrttikastikkeessa. Tankattiin kunnolla kun oltiin menossa katsoon Guns N´Roses Once in lifetime -konserttoa Once in a life time, täytyyhän sitä kerran elämässä. Gunnarit näin viimeksi 1991, ja osa heistä oli myös yleisönä kun olin Tavastialla katsomassa juurevaa orkesteria Black Crowes. Oli kyllä mukavaa aikaa. Ikimuistoisia hetkiä. Ja hetkiä joista ei muista pätkääkään...
Palasin kotiin Hämylinnasta Gunnareitten keikalta muuten ilman päällyshousuja ja silmiklaseista oli aisa irti, kuten monokkeli ja lornjetti -versiot. Olin kuten Hämeenlinnasta palaava Simeoni - näin elämä jäljittelee taidetta. Mutta täysin ilman viinaa! Der amerikanische Freund eli amerikkal ystävämme oli rohkea ja kaatoi klasiin kotikaljaa kun luuli sitä jääteeksi! Istuímme siis Jean Sibeliuksen kotitalon pihalla, heinäkuun ensimmäisenä päivänä, ruokalan kahvilan verannalla. Eero Ojalan Simeoni oli varsinainen traaginen hahmo... Viinankirot, hihhuloinnit, ennustukset, matka Kuuhun, Lucifeeruksen tappaaminen, nännilävistys ja Hugo Bossit. Ykistyiskohdat ja suuret kokonaisuudet. Siitä olen kirjoittanut monta blogia.
Mutta palatakseni Lokkiin. Ostin liput siis ihan itse omalla rahalla, mikään ei velvoittaisi kirjoittamaan eikä tätä oikeasti ehtisikään kun kirjamessujen valokuvia kolmelta kameralta ja vähintään yhtä monelta muistikortila on vielä purettava parin gigan verran. Mutta kun tää on teatteribloki. Nämä eivät ole arvosteluja kun ankean itseni, ankean, aina vain niihin näytöksiin, joita jumaloin, tai jotka haluan nähdä. Ne jotka koskettelee tai herättää kysymyksiä tai kutkutuksia.
Mies ja ratsastuspiiska, ja pelottava, lupaama ilme... On hyvin makaaberia, että Anton kertoi tämän olevan komedia. Mitä luultavimmin alkuperäinen 1800-luvun lopun teksti enteili 1990-luvun lopun ja muunkin nykyajan mustaa komediaa. Rakkaus myös sattuu. Tapa millä Ojalan viettelijä, hirviö lausuu onkimisen, ja ne silmät. Ei ihme, että ladonharmaassa tylsyydessä ja suojeltuina pidetyt nuorikot säikähtyvät. Ja innostuvat. Mutta kuka käyttää hyväkseen ketä? Kuka haluaa nousta pinnalle? Kuka haluaa pysyä pinnalla? Mitä keinoja voi käyttää?
Tulin Lapinlahden mielisairaalasta - ja mitä näinkään! Löysin Tsehovin Lokki-näytelmän maalauksen maiseman. Missäs muut purret? Uponneet? Jatkoin kulkua Mielenterveyden museoon, jossa oli Aleksis Kivelle pyhitetty huone, sekä komea pakkopaita ja toisenlainen paita, joka esti raapijaa tärvelemästä muita ja itseään. Rankka päivä 10.10. Alexis Stenvallin pv. Jatkoin sitten suoraan Hietaniemen hautausmaalle.
Kirjoitin aiemmin, kuinka suurimmat komediat alkavat siitä, kun mies yrittää itsemurhaa, kuten venäläinen ihana indie noin vuodelta 2008 eli Rusalka, jossa lainataan Chaplinia, sekä Housut pois ja The World´s End.
Ella Mettänen oli minulle uus tuttavuus, käynhän teatterissa vain Helsingissä, Espoossa ja Impivaarassa, Aavasaksan vaaran päällä sekä performanseissa. Kirjoitinko Ella Mettäsen nimen oikein? Kun jossain arvosteluissa luki että Mettälä. Itse olen lukihäiriöinen adhd-tyypp renessanssinero, että teen kaikkea, ja monasti jää kirjoitusvirheitä kuten Uuno armeijassa tyyliin konekirjotuksen naputusta...
Mutta Mettänen oli upea monissa rooleissaan, fasaanina saapasteleva vanha arvokas kirja-ihminen, kuin myös suuri diiva, miten paljasjalkainen Mettänen koukisti jalkaholveaan ja loi välittömästi aikaan illuusion suuresta näyttelijättärestä korkokengissään ja uhkeassa hatussaan, muttei enää niin nuorena hupakkona, vaan arvovaltaisena tai arvostaan taistelevana naisena.
Lavastuksena on paksun pullea pöyheä flyygeli. Siis katossa roikkuva pilven symboli, kun kirjassa kerrotaan, että pilvi oli flyygelin muotoinen. I love you Phillip Morris -leffan parasta antia on mies, joka näkee että tuo pilvihän on kullin muotoinen! Itse olen nähnyt kaikenlaisia pilviä, mutten koskaan tuon muotoisia. Mutta iltahan on vielä noir...
Lokki ja eläinrääkkäys, lokki, ja lintu yleensäkin naisen, ja ns heikomman astian symboli. Lokki, lintu, vapauden symboli, merenkäynnin, liikkumisen. Linnunluinen, häkkilintu, vapaa kuin lintu. Naisen nujertaminen, viattoman eläimen nujertaminen.
Tämän lokin kuvasin tätä blogia varten 16.10. Tallinnassa, Linnahallin neuvostoliittolaisen pyramidin päällä, jossa minua huimasi kuten varmaan myös Frida Kahloa, joka kipusi mayoyjen temppelipyramidien huipuille... Tai olikohan tämä puolivälissä pyramidia.
Kirja ja näytelmä eroavat pikkasen. Nyt en enää muista miten, ja riippuuko se kääntäjästä. Pum pum. Sisältö oli samaa.
04.10.2017 oli eläintenpäivä, ja juoksin rynnin Malmitaloon suoraan eläintarhasta. Ei, en ollut häkissä, mutta oli kiire päästä tiiraamaan kottararaisena näytelmää Lokki joka on viehättävä ja lahjakas ;)
Eläintenpäivänä satoi kuin Esterin per porstuasta. Menin kuitenkin köyhänä nälkätaiteilijana Korkeasaaren eläintarhaan kun vain tuona päivänä on ilmainen sisäänpääsy. Vesi tuli pisaroina, vihmoina, rakeina ja ties minä. Ehkä kissoina ja koirina. Tiikerit olivat mahtavia, aivan kuraset tassut, pelasivat palloa lammikossa, ja tassuttelivat mutavellissä kuin festareilla konsanaan.
Minut ohitti mahtava riikinkukko joka harppoi sateessa suojaan, epäluonnollisia ääniä päästellen. Olen viime vuosina ihastunut valokuvaamaan näitä dinosaurusten jälkeläisiä ja heidän metkujaan. Mikä älykkyys! Ja käytännöllisyys.
Eläintenpäivänä luin teoksia Lokki ja Korppi... Oli oikein hauskaa kuulla, miten korppi äänteli. Siis eläintarhassa. Viimeksi näin korpin luonnossa lähellä lentoasemaa syömässä raatoa tiellä. Olimme matkalla hevosvaljakolla. Vai oliko se sittenkin Datsuni...
Tekijät
TYÖRYHMÄKÄÄNNÖS: Martti Anhava
OHJAUS: Henri Tuulasjärvi
SOVITUS: Ella Mettänen, Eero Ojala ja Henri Tuulasjärvi
ROOLEISSA: Ella Mettänen ja Eero Ojala
PUVUSTUS: Minna Harjuniemi
Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö:
" Äiti Irina, poikansa Kostja, kuuluisa kirjailija Trigorin ja näyttelijän urasta haaveileva nuori Nina. Näyttelijät Ella Mettänen ja Eero Ojala sukeltavat hurmaavalla otteella Anton Tšehovin klassikon ytimeen esittämällä riipaisevat ja tragikoomiset tiivistykset neljän roolihenkilön välisistä tunnekiemuroista. Esitys on jatkosovitus työryhmän valmistamalle 80 minuutin versiolle, joka on saanut positiivisen vastaanoton kaikkialla, missä se on vieraillut. Esityksen on ohjannut Henri Tuulasjärvi. " katso lisää
— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 5. lokakuuta 2017
Ja vielä: korvikkeena sokurina pohjalla:
Lähiöhelvetti-häsä ( eli hashtag, risuaita ) syntyi ja jatkuupi ironisena muistutuksena ja / tai kannanottona, kuinka lähiö voi olla monipuolinen, itseasiassa lintukoto, jopa Impivaara, jossa on assyrialaisia lehmiä ja kyyttöjä, aaltoilevan viljapellon sylejä ( kellarihumppa-lainaus) kiipeilyjä ja auringonlaskuja, hiekkarantoja, mäntyisiä hölkkäpolkuja, pupuja ja fasaaneita. Lähiöissä voi olla ihanaa etnistä, edullista kasviruokaa, kuten Tukholman lähiöissä. Helsingin Kontulasta on tullut oikein helmi, jossa ihanaa nepalilaista kasvisruokaa ja sekä UFF että kierrätyskeskus. Harmi että divari on poistettu - siitä pitkä miinus. Kontulassa kyllä myös näkee millä aineella itte kukakin käy, ja lähiöllä on tasoja - onneksi hipsterit - nuo nykyajajn jupit - eivät ole pilanneet tätä! Eivätkä grynderit!
Olen multimediataitelija analogiselta, ei niinkään anaaliselta kaudelta, eli 1990-luvulta, jolloin kaikki oli paremmin, turvallisempaa ja hitaampaa... Asuin lähiöissä Helsingissä, kuten pitääkin. Vierailen lähiöiden kulttuurikeskuksissa, rannoilla, metsissä, betoniviidakoissa ja kirjastoissa säännöllisesti. Otan kaiken irti, ja olen ylpeä, että kulttuuri kuten teatteri kantautuu myös lähiöihin, ei pelkästään rikkaiden alueille kuten KOM-teatteri. Komin Hamletinkoneen näin niin ikkään myös Vuosaaressa, Vuotalossa. Itse olen käyttänyt Vuosaaren kirjastoa työ- ja olohuoneena, välillä myös Itiksenkin.
Tässä valokeilassa Malmi ja Malmitalo. Ja upea Lokki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.