Eilen 24.1. katsoin pitkään tätä esirippua. Ensi viikolla blogissa tekstiäkin. Luulisin. Mutta mikä on parempaa kuin teatteri?
Kepeä on jalan lento, ja huikeuden pukujen värimaailma: pullea, hillitty pinkki ja hempeän kirkkaan vihreä. Myös kuningatar Elisabethin komea oranssisuus ja Petrus Kähkösen esittämän itseänsä täynnä olevan näyttelijän räikeä oranssi ja vihreä luukki... Kyseessä oli Helsingin kaupunginteatterin Rakastunut Shakespeare -näytelmän ennakko.
On makea koreografia ja goottilaiset lavasteet toivat mieleen Vampyyrien tanssin Peacockissa, ( jossa kaupunginteatteri oli evakossa ) - ah niitä aikoja! Hkt saisi tehdä seuraavaksi Prinsessa Ruususen tarinan ja upea, upea Karttunen koreografiksi siihenkin. Erityisesti miekanmittelö on hurjaa, ja sen koreografia kateellisen soljuvaa. Ja vaarallista! Sanan säilä tietenkin toimivaa, onhan tämä
Ennakko 24.1.18 milteipä eturivin paikoilta nähtynä. Aivan upea paikka istua. Ja siis, hm, nähdä, toiselta riviltä. Heidi Herala oli mainio, vaikka muutkin imettäjät, sukupuolestaan riippumati, hyviä. Heralalla on mainio lämpö ja sitkeys puolustaa suojattiaan. Mutta silmää myös mieskauneudelle.
Ennen kaikkea näytelmä osallistui myös me too -keskusteluun, seksuaaliseen häirintään, naisen esineellistämiseen ja seksismiin.
Viljami Säkinperän aikoihin naiset eivät saaneet näytellä teatterin lavalla eivätkä tavalliset hyvämaineiset naiset edes käydä teatterissa.
Olin katsojana hankalassa tilanteessa kun upea Mikko Vihma riisuu paitansa mutta vain Violaa vahingoittaakseen, riistääkseen, ottaakseen, nyöryyttääkseen... Näytelmä tuo me too -keskustelun mieleen. Ja naisen aseman. Naisen euron ja shillingin. Kuinka nainen on miehen omaisuutta. Ensin isän, sitten aviomiehen. Pthyi olkoon.
Vaikea siinä mielessä, kun timmissä kunnossa oleva Vihma, joka oli myös vampyyrikreivi von Krolock onkin inhottavan miehen roolissa. Sitä ajattelee omia suosikkinäyttelijöitään, kuten esimerkiksi James Francoa erinomaisessa ja hellusessa leffassa Disaster Artist, jonka näin ennakkoon, siis Night Visions festivaaleilla.
Mutta minä istuin paraatipaikalla toka rivillä. Josta hyvin näkyi ja aukeni tämä näytelmä. Se oli kepeä ja kepeästi liihottava romanttinen komedia jolla oli helmojen alla, ei syntiä vaan viittauksia me too -keskusteluun, naisvihaan, seksismiin ja naisen rajoituksiin teatterissa, kulttuurissa ja paikoissa. Ammateissa ja koulutuksissa. Pää- ja sivurooleissa, vuorosanojen vähyydessä... Ja pääosissa virkistävän tuoreet kasvot.
Lavalla on kolme naista. Yhdessä heistä ehkä muodostuu tarinan päähenkilö, kertoja, sankari. Voiko nainen olla sankari ilman esineellistävää alistavaa rajoittavaa sanaa sankaritar. Tar.
Niin kuin tar tar. Vähempi kuin kirjailija, sankari, opettaja, everstina. Raaka, mutta kuitenkin: ei kokonainen, ei täydellinen, ei valmis, ei ammattimainen. Naissankari ei tarkoita, että nainen olisi sankari, vaan hamesankaria, joka ei tarkoita, että hame olisi sankari, heh heh, vaan miestä, joka kaataa naisia. Vaikeita nämä käsitteet. Joita pitää oikoa.
Naisia, naista nimeltä Milja Matilda Wiik näyttelevät: - Noora Dadu on tuttu mainiosta Ryhmäteatterin Suomenlinnassa esitetystä Kesäyön uni näytemästä. Sekä Fail – virheellinen esitys, jonka näin Kiasmassa joulukuussa 2016.
- Cécile Orblin on tuttu pääosasta näytelmästä Minna Canth, jonka viimeisen näytöksen näin iltanäytöksenä ( kun olin ollut matineassa katsomassa näytelmää Kuolema Venetsiassa - silloin näin kaksi Jukka Puotilan näytelmää peräkanaa. )
- Edith Holmström joka on uusi tuttavuus minulle. Huomioitavana että 2000-2015 vuosina kävin hyvin vähän laitosteattereissa Suomessa, katsoin lähinnä harrastelijatetatteria, kaikenlaista performanssia, poikkitaidetta, keikkoja, leffafestivaaleja ja olin muutenkin ilman rahaa. Mutta syssyllä 2015 ostin lipun Vampyyrien tanssi -musikaaliin, koska olen rakastanut kyseistä leffaa useita vuosikymmeniä. Ja tällä tiellä olen. Yhä. Nykyään teatterilipun saa samaan hintaan halvimmillaan kuin leffaan joka on valtavirtaa, ja vain leffa. Festarit asia erikseen. Teatteri on ainutlaatuinen, fyysinen kokemus, joka on tällä hetkellä hyvinkin punk ja rock, kun varsinaisista rockkonserteista on muodostunut mammuttitapahtumia - sanan kummassakin merkityksessä... Näytelmä voi olla hyvinkin inhimillinen, intiimi, raaka ja ainakin kysymyksiä herättävä taideteos. Joka voi katsoa sinua silmiin.
Välihuomiona: kun naisnäyttelijöistä - esimerkkinä Cécile Orblin - hakee tietoa, niin google ehdottaa ensiksi ja tärkeimmäksi uutiseksi kuinka naisnäyttelijä erosi, ja sitten tuleekin miltei syyttävä "Näyttelijä Cécile Orblinillako Linnan juhlien arvokkain koru? " " Arkkitehti jonka maailma pirstoutui - Kulttuuri - Turun Sanomat ", Cécile peloton - Kulttuuri - Helsingin Sanomat: "Vuosisadan rakkaustarinoiden pääroolissa loistava Cécile Orblin lähti harjoituksiin suoraan ruumishuoneelta. Hänellä on kuitenkin kaksi toteutunutta haavetta, kolme kieltä sekä suunnitelma. "
Toimiiko kolmipäinen kolmesta muodostuva päähenkilö? Siinä ajattelee jotain, kuinka nainen on nuorena kokenut jonkun trauman, kokenut pahaa, ja tekee itselleen suojaverkon, kehittää uuden persoonallisuuden. Tai tyystin unohtaa vanhan.
Kangastus 38 on välillä kylmä, ja etäinen, mutta välillä se kelaa katsojan, kuuntelijan hyvinkin lähelle. Se keskustelee sivistyneesti mutta pistää kokijan epämukavuusalueelle, kylmään vankiselliin, josta ei pääse ulos. Ja jossa naiselle voi tapahtua mitä vaan. Tämä on historiaa sadan vuoden takaa, suomen sisällissodasta joka alkoi tammikuun lopulla 1918. Tämä voi olla nykypäivää Venäjällä ja muualla missä rikotaan ihmisoikeuksia.
Tämä voi olla käänteinen dekkari, jännitystarina, vankikertomus. Sairaskertomus. Taisi olla kangastusta. Ja sisällisotaa ja sen arpia, jotka kääritään peittoon...
Olemme vuodessa 1938, miehen työpaikalla. Häntä näyttelee Timo Tuominen, joka on tuttu mm Jacques Brel -iltamistaan - joihin en ole koskaan päässyt. Nainen on hänen sihteerinsä. Sihteerikkö on seksistinen ilmaus. Konttoristi on miltei neutraali, sukupuoleton ilmaus. Tietenkin se on pienempipalkkainen mutta jämpti. Asiat hoituvat. Viivoittimet ovat suorassa.
On kulunut 20 vuotta Suomen sisällissodasta. Mies on asianajaja Claes Thune, tarkemmin sanoen varatuomari. Westön romaani alkaa samalla lailla kun näytelmä: Thune on huolissaan kun muuten niin täsmällinen, järkkymätön ja korvaamaton rouva Wiik ei ole ilmaantunut töihin. Ennenkuulumatonta.
Sisustus ja puvustus, maskeeraus on kaunista muttei missään nimessä burleskia. Se on kyllä ehtaa vintagea, mutta ei räikeätä. Siinä on aavistus film noiria, mutta ei liikaa kun lähestytään vasta 1940-luvun alkua. Se näyttää ja varsinkin kuulostaa hyvin kotikutoiselta, nostalgiselta, turvalliselta, harmoniselta yhteislaululta - kuten Harmony sisters. Paljon toistuu laulu Kangastus jonka taustoja haluaisi penkoa. Sekä joitakin nimiä joita nousee esille. Kangastus-laulu ei ole Dallapén versio, jota ei ollut "tuolloin" 1938 vielä ilmestynytkään.
Hienoja yksityiskohtia, fetisistisiä näyttelijöiden, elokuvalehtien nimiä, siirtomaakauppaa ja arjen luksusta, joista nainen saa yksin nauttia, ja viettää laatuaikaa. Hän saa haaveilla. Haaveilla, istua rauhassa nojatuolissa, syödä makeita persikanpuolikkaita tölkistä, kuunnella radiota. Haaveilu elokuvien käydyistä ja käymättömistä kohtauksista vie kauas arjesta ja menneisyydestä, 1930-luvun natseita ja stalinin vainoista. Mussolinikin taisi tärkeillä ja saapastella saapasvaltiossa.
Ja toisinaan laittaa kynnet ja kädet kuntoon. Toisaalta. Mielenterveyden järkkymisestä, syyllisyydestä ja ahdistuksesta kertoo kynsien, kynsinauhojen repiminen, itsensä rankaisu.
Kuten herran ystävät eli keskiviikkokerho jossa 4 - 5 miestä, ystävää vetää brenkkua ja puhuu politiikkaa, nationalismistakin. Vaikka miesjoukon yksi jäsen Joachim ”Jogi ”Jary on juutalainen. Tapahtuiko se vuoden 1936 olympialaisissa tuo skandaali jossa todistajien ja valokuvien mukaan juutalainen Jary voitti pikajuoksun, mutta sitten kuulutettiin tulokset uudelleen, jossa Jagy neljäntenä. Näinkö haluttiin miellyttää natseja jotka istuivat katsomossa? Monta kertaa kesken näytelmän tekee mieli tarttua Mitä Missä Milloin 1938 -kirjaan. Sain kyllä Kjell Westön allekirjoittaman pokkarin mutta kirjahyllyni pursuilevat. Pitäisi ehtiä lukea ensin kirjaston lainat - jotta muutkin pääsisivät niitä lukemaan! Pääsin tätä näytelmää katsomaan vasta nyt kun sain Kansallisteatterilta lipun, kiitos siitä. Muuten en olisi päässytkään.
Tarkennus, mitä pidin olumppialaisina oli tietenkin uunituoreen Helsingin olympiastadionin juoksukilpailu 21.06.1938. Kesäolympialaiset 1936 pidettiin natsi-saksassa.
Jaryä näyttelee Kristo Salminen, joka Riku 3 näytelmää [ Rikhard III ] olen tiirannut tiuhaan. Lääkäri Lorens "Zorro" Areliusta näyttelee Antti Pääkkönen, joka on myös Rikussa useammasa roolissa mm upeana noitana - tai vaan vahvana vanhana matriarkkana Margaretana. Antti on useasti lääkärin roolissa mm Masennuskomediassa ja eilisessä Luulosairaassa...
Tässä keskiviikkoseuran herraretkue joka nauttii etuoikeuksista. Ja muistakin.
Kuvaaja Mitro Härkönen
Tässä omia tutkimuksia taustasta:
Miten voi yhtä aikaa sekä muistaa että unohtaa oikeusmurhan, jossa huijataan urheilutuloksissa - rasistisista ja antisemitistisistä syistä:
Suomalainen pikajuoksija Abraham Tokazierwikipediassa:
"Historiaan hän on jäänyt kesällä 1938 juostun oikeusmurhaksi arvioidun 100 metrin juoksun tulosten takia. Useiden arvioiden ja tilanteesta otetun valokuvan mukaan juoksun todellinen voittaja oli juuri Tokazier, vaikka hänet tulosluettelossa sijoitettiin neljänneksi. Syynä tuloksen vääristelyyn on arveltu olleen hänen juutalaisuutensa."
"Kjell Westön palkittu romaani upeana näyttämötulkintana Kansallisteatterissa! Helsinki, Helsingfors. Sumuinen satamakaupunki maassa, jota kaksikymmentä vuotta aikaisemmin riepotteli repivä ja kaoottinen sisällissota, ja ihmiset tekivät nimettömyyden suojissa asioita, jotka myöhemmin haluttiin unohtaa ja joista mieluiten vaietaan. Eletään kevättä 1938. Helsingin olympiastadion avataan pian, kansainvälisiä uutisotsikoita hallitsee Kolmannen valtakunnan kasvava uho ja tanssilavoilla soi suosikki-iskelmä Kangastus. Eräänä maaliskuisena iltana varatuomari Claes Thune ja hänen ystävänsä kokoontuvat keskiviikkokerhon merkeissä Kasarmintorin laidalla sijaitsevaan varatuomarin toimistoon. Varakkaista ja etuoikeutetuista miehistä koostuvan kerhon tarkoituksena on tukea poliittisen ja kulturellin keskustelun ylläpitämistä Helsingin kaupungissa sekä samalla suoda jäsenilleen tekosyy ryypätä. Paikalla on myös Thunen vastikään palkkaama konttoristi, aina tarkka ja täsmällinen rouva Wiik, joka seuraa sivusta illan tapahtumia ja kuuntelee hiljaa herrojen puheita. Mutta kuka on tämä vaitonainen rouva Wiik? Mitä kätkeytyy hänen moitteettoman pintansa alle? Milja Matilda Wiik on osa kansakuntaa jakanutta ja ristiriitojen sävyttämää historiaa, josta Suomi vaikenee. Tuona maaliskuisena iltana vuonna -38 tuttu ääni tunkeutuu ajan halki ja vaikenemisen muurin läpi. Milja Matilda Wiik antautuu sattuman vietäväksi kohti hetkeä, jossa menneisyys ja nykyhetki kohtaavat peruuttamattomalla tavalla. Molempien päähenkilöiden − Thunen ja Wiikin − elämänkohtaloista punoutuu otteessaan pitävä tarina ystävyydestä ja petoksesta, häpeästä, voimattomuudesta ja yksinäisyydestä, järjen ja tunteen sovittamattomasta ristiriidasta sekä mahdollisesta ja mahdottomasta rakkaudesta. Se kertoo ihmisen tarpeesta uskoa, että elämällä on tarkoitus myös maailmassa, jossa ihanteet ja teot eivät aina kohtaa ja oikeudenmukaisuus on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Kangastus 38 on myös rakkaudenosoitus tutulle mutta kadonneelle Helsingille, hieno ajankuva, jossa kangastelee pelottavan tunnistettavia näkyjä omasta ajastamme. Mikaela Hasánin ohjaama ja Michael Baranin dramatisoima esitys perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin, jolle myönnettiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto vuonna 2014. Hasánin ja Baranin edellinen yhteistyö, Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (2014) sai tunnustusta sekä yleisöltä että arvostelijoilta. Westön uusi romaani Rikinkeltainen taivas ilmestyi Otavalta syksyllä 2017."
Otavan sivulla esitellään suomennettua romaania: "Asianajaja Claes Thune on palkannut Matilda Wiikin konttoristiksi pieneen toimistoonsa. Nainen suorittaa kaikki tehtävät moitteettomasti, mutta hänessä on jotain arvoituksellista. Hiljattain eronneen Thunen elämän kiintopiste on kuuden ystävyksen Keskiviikkoklubi, joka kokoontuu väittelemään politiikasta. Kun kerho kokoontuu Thunen toimistossa, Matilda tunnistaa äänen menneisyydestään. Pintaan nousevat piinaavat muistot vankileireiltä, eikä entiseen ole enää paluuta. Yöllä kuvat tulivat väkisin, ensimmäistä kertaa aikoihin. Matilda oli ollut mukana ensimmäisessä kuljetuksessa."
Astuin teatteriin 26.01.2018 eli päivää ennen Suomen sisällissodan alkamispäivän satavuotisjuhlaa. Satavuotispäivää. Sopivasti Erottajalla, Erottajankatu numero viidessä sijaitsee Teatteri Avoimet Ovet. Kuinka hauskaa, ja karmeaa on astua sisällissodan tarinaan, sodan keskelle, soda, joka tapahtui näillä nurkilla Helsingissä, ja tietenkin Pitkällä sillalla ja Pitkänsillan tuolla puolen, missä me asumme... Nykyinen Helsinki, Helsingfors, Hesa tai Stadi on jakautunut - rahan mukaan. Silta vieläkin on rajana siihen, kenellä on varaa asua missäkin. Tosin lähiöihin on piiitkä matka. Jänskää oli katsoa lahtarien lahtausta kun yleisössä oli myös Armomurhaaja elikkä Matti Onnismaa...
Plussaa oli vaihteeksi Helsingin historia, synkkäkin. Ja ylitin Pitkänsillan, sinne, rikkaiden puolelle tulin, sinne, jossa teatterit sijaitsevat. Kävin myös Akateemisessa Kirjakaupassa, joka myös sijaitsi tuolla rikkaiden puolella, pitkänsillan tuolla puolen, tapahtumassa Suomen sisällissota 1918. On hirveän jännittävää kävellä keskellä historiaa, pimeässä illassa, kaamoksessa, ja näin presidentinvaalienkin aikana... Ja miettiä, arvailla tulevaa, vihapuhetta, joukkoja.
Palatakseeni Teatteri Avoimet Ovet näytelmään Erottaja 1917-1918.
On kaksi kertojaa, Dianapuiston upea jousinainen Diana, tai sitten vain lyhtypylväs, ja sitten Erottaja, joka on vain Erottaja, miespuolinen.
Näen tämän näytelmän päähenkilön, Idan näkökulmasta. Hän on oikean elämän Ida Redsven, tyttö, joka tuli maalta piikomaan. Näen jotain samaa itsessäni tulin piikomaan Helsinkiin – poikakotiin.
Tässä tarinassa, luultavasti, isäntä ei luultavasti raiskaa piikaa, jota pikku hiljaa alkaa kiinnostaa tasa-arvo, työläisen oikeudet, lakkoilu ja kahdeksan tunnin työpäivä. Katsoin aiemmin Hovimäki-sarjan sesonkia 2 jossa oli mm Turun palo. Tässä sarjassa etuoikeutettu ylimys rietastelee palvelusväen kanssa silloin tällöin. Mutta tässä tarinassa etuoikeutettu rikas mies vaatii jämptit aamiais-, ja päivällisajat ja iltateeajat. Eikä itse tee mitään eikä edes osaa keittää vettä. Koska aiemmat tekevät sellaisia.
Äijä elikkkä rehtori Oskar Rosenqvist on hyvinkin luokkatietoinen ja pitää itseä koulutettuja ja sivistyneenä. Ja punaisia ja muutenkin työläisiä, orjia, kotiorjia, duunareita ja muita työläisiä itseään alempina, kouluttamattomina ja sivistymättöminä. Äijälle ei tule hetkeään mieleen kuinka vaikea on köyhälistön päästä opiskelemaan. Piika tekee töitä aamusta iltaan 24/7, mutta hänellä on yksi vapaailta viikossa - ellei herrasväki tarvitse häntä silloin. Piialla ei ole mahdollisuuksia opiskella eikä mennä kulttuuririentoihin. Hänellä ei ole varaa. Eikä aikaa. Äijä - tuo valkoinen valkoisen vihatekstin suoltaja haluaa osoittaa nuorelle naiselle paikkansa ja luokkansa. Agitaattoreiden kokouksiin ei saa mennä. Työväentalolle ei saa mennä tansseihin. Ja niin edelleen.
Hänen vaimonsa Julia Rosenqvist muistuttaa Margaret Atwoodin Orjattaresi -romaanin etuoikeutettua naista, jota orjatar palvelee. Kumpikin hienostorouva haluaa ensin auttaa heikompiaan ja köyhempiään. Julia tässä antaa auttavan kätensä, siis sanansa ja neuvonsa, mutta ei rahaa eikä turvaa, ja opettaa työläisiä ja köyhälistöä mm syömään terveellisemmin ja pukeutumaan järkevämmin, lämpimästi. Rouva ei edes osaa laittaa ruokaa, silti jakelee neuvoja. Ja on joko noin tyhmä, asiaan perehtymätön tai jotain muuta vastaavaa ettei tajua / ymmärrä ettei köyhillä ole varaa kuin tietynlaiseen yksinkertaiseen ruokaa. Jos siihenkään. Köyhässä perheessä lapsille voi olla vain yhdet kengät - jota käytetään vuorotellen.
Mutta kumpi heistä - piika Ida vai frouva - on oikeasti vapaampi ihminen? Piika voi lähteä milloin vaan tyhjän päälle lapsettomana. Rouva sen sijaan on naimisissa luokkansa ja fasadinsa ja heh myös aviomiehensä kanssa. Tämä äijä haluaa pitää frouvaa kurissa. Frouvakin on vain miehen palvelija, trofeevaimo, lastentekokone, terveiden onnellisten lasten joilta ei mitään puutu. Kuulostaa kovin natsi-Saksalta.
Sitten Ida tapaa - jonottaessaan herrasväelle jotain tuikitärkeää - rasittavan niskaan hönkivän pojan, joka kuitenkin osoittautuu kiinnostavaksi ihmiseksi, punaiseksi päälliköksikin kohoava korskea nimeltä Juho Koskelainen.
Maija Andersson oli oikein mainio, kyyneltenpusertaja, jolla oli täydellinen luukki, sopiva nuttura, kaino esiliina ja silmät jotka unelmoivat. Hän muistuttaa jotain maalausta,naista, muotokuvaa, ei ehkä Thesleffin tekemää, ei ehkä Schjerfbeckinkään.
Kuulustelupäiväkirjoihin perustuvat kuulustelut ovat sopivan rytmisiä, synkkiä, jyrkkiä. Juuri edellisenä päivänä olin katsomassa Kansallisteatterissa Kjell Westön romaaniin perustuvan näytelmän Kangastus 38. Näiden naisten elämänkohtalot kiinnostavat. Helmikuussa on tulossa KOM teatteriin Veriruusut, sitten minulta on vielä näkemättä Helsingin kaupunginteatterin Suomen hauskin mies. Twitterissä voi seurata useampaakin vuoden 1918 uutisvirtaa, tekstin tai valokuvin. SKS julkaisi komean sivun 1918 minä olin siellä osoitteessa 1918.finlit.fiSuomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti myös tapahtuman Vuosi 1918 kirjallisuudessa.
Musiikki on julmaa välillä, rumpupatteriston lautasia kuljetetaan mukana kuten Viirus teatterin näytelmässä Mästaren och Margarita kuljetettiin suurta mikrofonia sekä valospottia. On hienoa, että näyttelijät raahaavat, kuljettavat soittimia, valoja, mikkejä. En tiedä, miksi.
Viime vuonna marssin Martta Koskisen jäljillä, taloissa missä hän on Helsingissä asunut... Ja kävi ilmi, että hän on asunut naapurissani! Seinässä ei ole laattaa, eipä tietenkään.
Erottaja 1917-1918 -näytelmän jälkeen ihmiset ovat miettineet, oliko ne tosiaan saksalaiset, jotka valtasivat Helsingin. Näin sanoi Anneli Kanto eilen.
Näin tämän vapaalipulla, kiitos siitä Teatteri Avoimet Ovet. Naisen eurolla harvoin pääsee mihinkään... Tietenkin pitkälle, siis kauas. Ja vaikkapa työväenopistoon, joka elää uutta renessanssia - vaikka fasistihallitus yrittää leikata kaiken kulttuurin ja koulutuksen.
Tekijät:
teksti Anneli Kanto, Heini Tola
ohjaus Heini Tola
skenografia Veera-Maija Murtola
musiikki Suvi Isotalo
valosuunnittelu Luca Sirviö
rooleissa Maija Andersson, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Miika Laakso, Jukka Pitkänen, Outi Vuoriranta
Esityksen kesto noin 2 h. Esityksessä on väliaika.
ensi-ilta oli 12.9.2017
Avoimien Ovien esittelysivulta:
"Erottaja 1917–18
Näytelmä kertoo punaisen Helsingin noususta ja kukistumisesta vuosina 1917–18. Päähenkilö Ida Redsvenin tarina on tosi. Hän oli toinen niistä punaisista helsinkiläisnaisista, joka sai tuomion valkoisten voiton jälkeen.
Ida on palkattu rehtori Rosenqvistin perheeseen ja hän ystävystyy perheen äidin kanssa. Naisten tiet alkavat kuitenkin erkaantua Idan kääntyessä punaisten puolelle.
Kun Ida saa selville, että perheen isä toimii aktiivisesti valkoisten hyväksi, piian ja isäntäperheen välille repeää ylipääsemätön kuilu.
Puhuvat katulyhdyt elävät mukana nuoren itsenäisen Suomen alkutaipaleen myllerryksissä: on lakkoja, mielenosoituksia, kapinoita, leipä-, maito- ja halkojonoja. Ja rakkautta!
Ida taistelee sen aatteen puolesta, mihin lujasti uskoo. Idan kämmenelle mahtuva unelma on: Joskus minullakin on perhe, lapsia. Miehellä on työtä, lapsilla ruokaa ja kengät. Kun on vapaapäivä, voi mennä kävelemään Esplanadille. Eikä kukaan sano minulle, ettei harakka ole lintu eikä piika ihminen.
Näytelmä kertoo historiallisten kehityskulkujen toistuvuudesta. Väkivalta ei ala kiväärin luodista, vaan vihapuheesta."
Teaseri eli kiusoittelija traileri juutuupista ja muita harkkoja:
Tviitailin ja instagrammasin näytelmän jälkeen:
Näytelmän jälk kävelin Erottajalla, pitkin Heikinkatua ja lopulta Pitkänsillan yli. Irvokkaat mainokset valaisivat pic.twitter.com/iNbqU68MPq
Punainen viiva oli teatterinautinto tänään / toissapäivänä 18.01.2018 Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä.
Oli kuulemma 101. esitys. Klovnit ovat vaan niin mainioita. Viattomia,
hovinarreja jotka paljastavat kuninkaan hulluuden laajuuden, tervehenkisiä tai
maahenkisiä kylähulluja. Mutta myös kuninkaita kumartava rahvas saa katsoa
peiliin.
Punainen viiva ja punaiset nenät. Red Nose Companyn klovnit
Mike ja Zin lyövät peliin kerroksia ja kalvoja olanyliheittimeen, henkiseen
sellaiseen. Korpikirjailija Ilmari Kiannon romaanin Punainen viiva lisäksi kerrotaan
kirjailijan itsensä, Iku-Turson kiinnostavaa elämäntarinaa. Nostetaan
jalustalle, mutta myös kritisoidaan. Kianto kannatti moniavioisuutta, mutta
arvosti naisessa siveyttä. Jos muistan ajatuksen oikein. Pojat muualla tutkivat
ulkomaalaisia maagikkoja, höyrypäitä ja kirjailijoita - vaikka Kiannossakin
olisi sarkaa ja särmää. Hän oli Suomelle sekä kansalliskirjailija että maanpetturi. Suomi on kovin hätäinen takin kääntämisessä, mutta lopulta, kiitos, seisoo... Tai ainakin sadan vuoden päästä. Red Nosen pellet pysähtyivät tätä miettimään, miksi kuluu sata vuotta ennenkuin oikeus voittaa, unelmat toteutuvat... Iku-Turso on myös Iki-Turso ja Iggy Popin laulut Lust
for life ja Passenger liittyvät tähän tabernaakkeliin. Minäkin teininä yhdistin
Iki-Turson ja iggyihanan Iggy Popin. Keksin iggyliikkujan jne. Näinkin Iggyn livenä 1987. Olen nähnyt hänet nyt neljällä vuosikymmenellä, ja myös Iggy and the Stooges -poppoon kera Lontoossa, Helsingissä, Tukholmassa ja tietenkin Tampereella, nääs, Saunassa ;)
Kiannon romaani oli tärkeä minulle
tuolloin 80-luvulla edustaen impivaaralaisuutta. Omaa tahtoa ja juuria. Muu
vanha kirjallisuus - äh se harmaa kuin ladonovi, jota asiasta ja vihdoin jo
kritisoitiin Sianhoito-oppaassa. Mutta Kianto oli väkevä. Tuolloin (1980-1989) kolahti Kathy Acker, Daniil Harms, Ambrose Bierce, John
Watersin Shokkiarvo, Oskar Reponen, valikoitu pokkarikauhu, Odessa kustannuksen
Perikato-sarja, Angelika, Simone de Beauvoir, Getrude Stein, Anja Kauranen, Jean Genet, Päivi Alasalmi, sarjakuvia, en jaksa enempää tähän tuutata.
Kirjan takakannessa on Kiannon
symboli, logo Tursaansydän.
Joka muistuttaa klingonien
logoa tukholmalaisessa lähitulevaisuudessa tapahtuvassa tapahtumassa – joka ei
ole tästä maasta…
Ilmari Kianto seura ry kertoo
tursaansydämestä sivullaan: --- ”ikivanha kironsuojelumerkki, joka perustuu jo
muinaisessa Intiassa tunnettuun swastika-merkkiin. Sitä tavataan Suomessa
satojen vuosien ikäisissä puuesineissä, aitanovissa ja astioissa.
Ilmari Calamnius (sittemmin
Kianto,1874-1970) tallensi sen itselleen jo 1800-luvun lopulla Suomussalmella
lapsuuskotinsa rannassa seisoneen isonvihanaikaisen ladon ovesta ja käytti sitä
sittemmin koko elinaikansa omana logonaan mm. sineteissä.
Tursas-sanan mytologisia merkityksiä
ovat mm. merihirviö, vesihiisi, vedenhaltija, maahinen, haltija, jopa
jättiläinen. Turso, Iki-Turso mainitaan myös Kalevalassa. Eräs mustekalalaji
kulkee myös nimellä tursas tai meritursas. ”
Myös
Turjanlinna kuulostaa ihanalta - sekä goottilaiselta, kauhuromanttiselta,
jylhältä paikalta että hyvin suomaiselta, jurolta tervanmustalta kotipesältä
jota ei tuuli tuiverra.
Iggyn ja Bowien Berliinin hurjat vuodet, hyvin kylmät,
traagiset, mutta myös ikuiset levyt jotka olivat kylmän sodan ja epävarmuuden
ajan, punkin ajan tuotteita, kataloogeja sieluun... Ydinpommin varjossa. Miltei
samaan aikaan 1970-luvun lopulla Kianto makaa sairasvuoteella ja odottaa, että
Kekkonen saapuu ryyppäämään.
Punanenät muistuttavat kuinka kovaa oli elämä tuolloin,
hiihtää 40 km lähimpään kauppalaan, kylään. Lastenarkkua kantaen, vetäen. Kuinka
kahvia voi juoda vain jouluna. Kun jauhot ja ryynit loppuivat.
Ja kuinka kuppari vai oliko ennustaja oli sekopää joka
vouhotti kuinka vaarallista on mennä vetämään punainen viiva, äänestää. Joka pelotteli ihmisiä turhaan. Hän siis oli aikansa
trolli ja botti. Ikävä kyllä.
Samana päivänä tai seuraavana päivänä on hesarin
Instagram-sivulla amerikkalaisesta kaivoskaupungista joka erehtyi äänestämään presidentinvaaleissa tuota oikeasti pelottavaa pelleä, trumppia, joka tietenkin
petti työläiset. Antoi tyhjiä lupauksia. Tietenkin. Yhdessä kuvassa on teksti
jossa paikallinen hihhuli eli pappi joka kielsi äänestämästä Hillary Clintonia.
Tuntuu hirveältä lukea tänä päivänä, tänä avaruusaikana tuollaista
jälkeenjäänyttä propagandaa, vihapuhetta ja kiristystä.
Teatteri oikeasti voi viedä meidät kahdeksi tunniksi
nautintoon, nirvanaan, uuden äärelle mutta myös muistuttamaan
epämukavuusalueella tasa-arvosta, empatiasta ja onhan tämä meno sopivan
pitelemätöntä, tuhmaa ja rokkenrollia
Ihan alussa ihan kaikki toivotetaan tervetulleeksi. Ihan
kaikki. Nirvanan Come as you are. Ja tuleehan siinä tippa silmään.
Punanenät kertovat suomen historiasta
mutta myös tulevaisuudesta. Naisen metri on 80 senttiä. Mitä vihapuhe saa
aikaan. Musiikki on mun oman elämän, ja myös Trainspottingin soundtrack.
Tärkeitä lauluja, aaltoja, kuohuja.
Pienimuotoinen esitys mm hanureineen muistuttaa myös hurjien, ja rohkeuden juutalaisten teatteria upean Weimarin ajan tai Weimarin tasavallan, hallinnon jälkeistä, limittäistä aikaa, kun natsit alkoivat häärätä ja määrätä. Mm kulttuurissa
ja esittävässä taiteessa.
Kuulostaako
tutulta?
Zinin ilmaisussa on sekä kuonoa nyrpistävää Lurppa-koiraa ja
Blixa Bargeldiä. Mike muistuttaa aidosti Petteri-Punakuonoa,
miesBambia, siis uros-Bambia, joka hyvin avoimin katsein katsoo tätä maailmaa.
Mutta siinä missä disney valehtelee niin nämä otukset nousevat saippualaatikon
päälle kuten lontoolaisessa puistossa. Saippuan tai nitroglyseriinin… ;) Agiteeraamaan! Ohjelmavihkonen on kaunista luettavaa myös kannesta kanteen. Siitä en laita kuvia. Katsokaa itte, livenä. Tämä on silkaa dynamiittia! Muistan kun pikkukylän vanhaa herraa tahdottiin mukaan uuden vuoden rientoihin ennen muinoin 1990-luvulla, että Aatos, haluaks sie vallaa tinnaa? Johon Aatos: Mitä, dynamiittia?
Mutta kaivavatko pojat omaa juoksuhautaansa kun
tekevät näin täydellisiä ja myös epätäydellisiä ja interaktiivisia esityksiä.
Esitys osuu nappiin ja tappiin. Komiikka toimii, ajoitus on hyvin harkittua. Mukana
on myös harkitsematon lisä, improvisointia, ihmisen kikatukset ja hirnahdukset.
Taloon sopivia lausahduksia että tirehtööri Myllyaho varoitti, että yleisö on
hidasta….
Ainoa mistä en pitänyt tai olisin tehnyt toisin oli Perfect
day -kohta, jossa en olisi laittanut laulua ja kerrontaa yhtä aikaa. Vaan
enemmänkin lomittain kuten aiemmin oli kudottu tätä verkkoa. Että kumpikin
osuus olisi vuorotellut.
Just a perfect day. Myös Lou Reed on jättänyt meidät mustine
kynsilakkoineen. Kajaleineen kaikkineen ja akustisine kitaroineen.
En ymmärtänyt oliko laulun " You're going to reap just what you sow " viittaus natsien ja persujen sitä saa mitä tislaa (tilaa) hokemaan? Tarinassa on kerroksia. Valitettavan ajankohtainen.
Hieno Suoni 100Suomi 100 siis. Onneksi ei sentään Suoli 100. Ja erityisesti sisällissota -aiheinen tulkinta. Sisällis 100. Sisällissata. Kirja ilmestyi 1909, ja aiheen oli siis eduskuntavaalit
keväällä 1907. Kuitenkin lähitulevaisuudessa alkoi kansalaissota 1918.
Äänestämisen, ja punaisen viivan
vetäminen, mahdollisti demokratian jokaisen torpan ukolle ja myös akalle.
Ajankohtaista oli presidentinvaalien ennakkoäänestyksen toinen päivä jolloin
minäkin kävin vetämässä viivan. En vetänyt valkoista viivaa miestenhuoneessa
enkä edes punaista mutta vedin vihreän viivan.
Ajankohtaista oli myös
lumipyryssä eli lumi-infernossa suomeen tulleet pandakarhut Lumi ja Pyry. Jotka
aikalailla muistuttivat Ziniä ja Mikeä.
Tekijät:
Klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)
Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä Näyttämöllä: Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) Ohjaus: Otso Kautto / Teatteri Quo Vadis Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen / Turun kaupunginteatteri Valosuunnittelu: Antti Kujala / Teatteri Avoimet Ovet ja työryhmä Tuotanto: Niina Bergius ja Tuukka Vasama / Red Nose Company Tekstin oikeudet: Kiannon Turjanlinna Oy / pro Ilmari Kianto
Ensi-ilta oli Teatteri Avoimissa Ovissa 22.1.2016
Kesto: n. 2 tuntia (sis. väliajan)
Näin tämän Kansallisteatterin vapaalipulla. Kiitos siitä. Muuten en olisi tätä nähnytkään. Tulopoliittisista syistä.
Kuvasin eilen Tallinnassa katutaidetta mm Linnahallissa, ja laitetaans tähän ärjyvän karhun kuva.
Tämä olisi minun Turjanlinnani...
Kuvasin eilen 19.01. Tallinnassa katutaidetta mm Kalamajan aluella
Ilmari Calamnius, sittemmin Kianto (1874-1970) Ilmari Kianto seura ry sivulla. Kiannon Turjanlinna Oy Ilmari Kiannon perikunta, osakeyhtiö sivulla. Ilmari Kianto ja Turjanlinna Suomussalmen nähtävyyksissä sivulla. josta lainaus: Turjanlinna " Kirjailijamestari Ilmari "Iki" Kiannon (1874-1970) taiteilijakoti, on yksi Suomussalmen kiinnostavimpia käyntikohteita. Kumpaakaan Turjanlinnaa ei enää ole, on vain rauniot ja pienehköjä rakennuksia Turjanlinnaksi kutsutulla alueella Kiantajärven rannalla. Ilmari Kianto muutti Suomussalmelle vaimonsa ja poikansa kanssa v. 1907 ja asettui asumaan Niettussaareen "Punaisen Viivan majaan". Perheen kasvaessa kävi maja pieneksi ja Kianto alkoi etsiä perheelleen uutta kotipaikkaa. Mieluisa paikka löytyi vastapäiseltä rannalta ja hän alkoi hankkia sitä itselleen. Monien vaikeuksien jälkeen Kianto onnistuikin aikeissaan ja pääsi rakennuttamaan ensimmäistä Turjanlinnaansa, joka valmistui v. 1912. Esikuvina Kiannolla olivat taiteilijaystäviensä huvilat, mm. Sibeliuksen Ainola, Gallen-Kallelan Kalela ja Järnefeltin Suviranta. "
Toisistaan poikkeavat minioopperat esitettiin oikeassa järjestyksessä. Ensin oli Hin und zurück. Sitten Sancta Susanna. Paul Hindemithin säveltämät teokset olivat sopivan mittaisia. Ja makuisia. Noin näin 19.09.2017:
Hin und zurück
Puvustus oli hurmaavaa. Lavalla taisi olla kaksikin Jokeria. Huikea ja yllättävä. Weimarin aikaan vei, leijonankesyttäjäntuoleineen, ah, ja mukana mykkä- ja montaasielokuvavaikutteita, ehkä kaksi Jokeria ja yksi Harley Quinn. Ja myös Tom of Finland. Parasta perjantai-illanviettoa kun kotoa lähtee säkki päässä. Ja sitten ottaa säkin pois. Ja ottaa vastaan....
Nimensä veroinen Fabulous Bäckström Brothers pikkutuhmine pantomiimeineen riemastutti frutti 15.12.2017 Teatteri Avoimissa Ovissa. Aiemmin veljekset olen nähnyt Omapohjassa pienoisoopperassa Hin und zurück – sinne ja takaisin, riemastuttava niin ikkään. Ehkä joskus saan senkin kirjoitettua. Ehkä nyt.
Sancta Susanna
Pyhän Susannan nunnakuvastoa on paljon vilkkunut silmissä musiikkivideoilla ja rikoskomedioissa. Punaisena ja mustana se liittyi löyhästi myös Laibachin mainoksiin.
Ahvenanmaan noitavainoista kertovassa Tulen morsian elokuvassa Tuulia Eloranta pääosassa on todellinen löytö, uusi, puhdas näyttelijä, sopivan nuori ja naiivi rooliin. Hänet oli hauska nähdä myös livenä Kansallisteatterissa, Omapohjassa pienoisoopperassa SANCTA SUSANNA nuoren tytön roolissa.
Tekijät:
HIN UND ZURÜCK
Rooleissa:
HELENE Laura Pyrrö
ROBERT Petri Bäckström
PROFESSORI Margit Westerlund
SAIRAANHOITAJA Mari Hautaniemi
VIISAS MIES Jouni Bäckström
TÄTI Tuulia Eloranta
PALVELIJA Oskari Kymäläinen
SANCTA SUSANNA
Rooleissa:
SUSANNA Laura Pyrrö
KLEMENTIA Mari Hautaniemi
VANHA NUNNA Margit Westerlund
NUORI TYTTÖ Tuulia Eloranta
NUORI POIKA Oskari Kymäläinen
NUNNAKUORO Anna Ginström, Taru Haili, Essi Lind, Ilona Melgin, Lotta Mäki-Luopa
Muusikot:
PIANO Tiina Korhonen
PIANO Matti Oikarinen
VIULU Olivia Holladay
VIULU Sini Virtanen
HUILU Katja Sirkiä
OHJAUS Ville Saukkonen
SUOMENNOS JA SOVITUS Laura Pyrrö
LAVASTUS Työryhmä
PUKUSUUNNITTELU Työryhmä
MUSIIKKI Paul Hindemith
VALOSUUNNITTELU Anna Rouhu ja Titus Torniainen
MASKEERAUS Taru Haili
Lainaan tähän esitteen tekstiä:
" Kaksi uniikkia 1920-luvun pienoisoopperaharvinaisuutta! Paul Hindemithin (1895—1963) harvoin nähdyt, tunnelmaltaan hyvin erilaiset teokset nähdään Kansallisteatterin Omapohjassa syyskuussa! Ohjaaja Ville Saukkonen luo hengästyttävät ja ainutlaatuiset toteutukset kumpaankin nerokkaaseen teokseen.
Solisteina lavalla nähdään muiden muassa kaksi Timo Mustakallio -laulukilpailun voittajaa, Laura Pyrrö ja Margit Westerlund, mainetta niittänyt Fabulous Bäckström Brothers -duo eli veljekset Jouni ja Petri Bäckström sekä vuosia Suomen Kansallisoopperassa työskennellyt mezzosopraano Mari Hautaniemi.
Säestyksenä teoksissa toimii pianoista, viuluista ja huilusta muodostuva kokoonpano.
Esityskieli on suomi.
Sancta Susanna
Uskonnollis-seksuaaliseksi obsessioksi kuvaillun oopperan tapahtumat sijoittuvat nunnaluostarin öiseen kappeliin. Nopea tapahtumien ketju suistaa Sisar Susannan raiteiltaan ja hän alkaa tuntea lihallista himoa – tietäen että rangaistus vieteilleen antautumisesta on äärimmäisen julma.
Hin und zurück – Sinne ja takaisin
Perhepiirissä vallitsee mukava, aamuinen tunnelma, kunnes mustasukkaisuus saa ylivallan ja tapahtuu murha. Mutta mitäpä, jos elämää voisikin alkaa kelata taaksepäin?
"
Hamletinkone 28042016 KOM-teatteri. Sisältää spoilereita.
Hamletinkone. Tämän halusin ehdottomasti nähdä Niko Saarelan ja Shakespearen takia. Vietimme vast ikään Viljami Säkkiperän 400 vee päiviä - siis kuolinpäivää. Koska hän syntyi? Syntyikö? Oliko William mies? Oliko hän poppoo ihmisiä?
Uuden aallon pikkutakissaan Hamletti oli kommunistien pinnin ja kaulassa palestiinalaishuivi - luulisin. Ja sepaluksesta sojotti katkaistu miekka. Ennakoiden. Onko kaikki poikien tarinat sellaisia joissa Kullervo puhuu vain miekalleen? Ovatko muunlaiset tylsiä? KOM-teatterin aula oli pimeä, oli hurja tunne astua matineaan, päivänäytökseen kirkkaan päivän keskeltä, tai oikeastaan sumun, mutta keskelle pientä dekadenttia kahvilaa, tai kabareeta (feeling Berlin), eikä tiedä mitä tulee ja mistä suunnasta.
Toivottasti ei paskaa, sekä kirjamaimellisesti ( jumalan teatteri on niin out of season, ja oikeastaan jo retro - tärkeä ja törkeä merkkipaalu kuitenkin Kekkoslovakiasta. ) että huonona näytöksenä. Mutta saimme jokapäiväisen ruisleipämme, eikä reikä jäänyt käteen, edes leipojan...
Ensimmäisenä vahvana tunteena oli tulitikun raapaisun tuoksu joka säilyi ilmassa, onko tulossa synagoogien polttoa, vai sotilaspassien vai rintaliivien polttoa, vai ollaanko Platonin luolassa, jossa on verhot, joissa lukee Kuolleiden yliopisto tai vastaavaa.
Mitä välkkyy seinille? Sytytetyt hautakynttilät loivat sekä lämpöä että ahdistusta, kuumuutta, ja pelkoakin, ehkä. Ilmassa haisi myös paukkujyvä, mutta hylkäsin aistini, ettei se ole popkornia, kun tämä on teatteria, mutta olihan se. Päähenkilö jakoi meille tv snäck ehtoollista pöytiin, liha lihan luokse. Pojat joivat lavalla myös erilaisia juomia kuin Miss Sophie uutena vuotena konsanaan. Oli mukavaa, oltiin kuin 1970- ja 1990-lukujen radikaalin äärellä, niin sanoissa, kuin teoissa.
Marzi Nyman oli mieletön korkokengissään ja verkkosukissaan, surun harso kasvoillaan sekä Ofelia, että Elektra, Marilyn Manson-meikeissä kuin vanhempikin kreikkalainen jumalatar. Olimme Einstürzende Neubautenin kaltaisessa tilassa, jossa mikä tahansa käy soittimeksi, ja myös dildoja myöten..
Hieman häiritsi all male panel, mutta millainen paneeli tämä olikaan... Olihan ennen kreikkalisessa teatterissa vain ukkoja, jotka vetivät kaikki roolit. Ja Shakespearinkin aikaan samaa, kovin yksipuolista. Minusta on mukavaa nähä drag showta, oli se sitten Rocky Horror Picture Show tai Roman Polanskin Tenant, Vuokralainen, jonka katsoin uudelleen äskettäin, koska se puhutteli kuten Hamletinkone, jotain samaa ahdistuksessa ja sukupuolissa.
Isänmurha / isän palvominene / viitaukset ISÄÄÄÄÄn ( [mielleyhtymät, kerrokset, muistumat] pastori silli eli Erkki Saarela ) oli hienosti tehty kohtaus..
Kuvalliset viittaukset muihin sankareihin, jotka mustavalkoisina portretteina olivat portailla lepattavien kynttilöiden valossa. Poimiko jokainen joukosta omat sankarinsa, niitä oli Minna Canthista ylimpänä pönöttävään Leniniin, Guevarasta Kristiina Halkolaan ja Hannu Salamaan. Hail Goga Gola!
Ja hassua kyllä, mielleyhtymäni Neubauteniin sopivat kuin klovinnenä veriseen päähän: Blixa Bargeld esittää Heiner Müllerin Die Hamletmaschine alkup. kielellä siis ja musiikin on luonut bändinsä Einstürzende Neubauten.. Näen Blixan parin viikon päästä livenä, huikeaa! Näin pari päivää sitten Nina Hagenin joka ilmoitti yhdeksi suurimmaksi vaikuttajakseen Bertolt Brechtin. Elämä on spiraalia ja hypertekstiä, ja suurennettuna mitä mainiointa fraktaalia.
Mutta oli mainio esitys kaikin puolin, paitsi suvivirsi oli niin vastenmielinen turhanpäiväinen lällätys feministin ja ateistin kuulla, mutta onneksi siihen saatiin puhtia - iloisesti Hammondilla punaiset valot pornosti sykkien. Katsoin pari pv sitten Yle Areenasta ekan osan tätä seksuaalisuutta valottavaa sarjaa, ja jätin katsomisen kesken, koska niin ikään feministinä ja ateistinä siis ihmisoikeusaktivistina - tuo länsimaisen seksin käsittely - pelko / inho / rajoitukset - pelkkien äijien ja uskontoja keksivien äijien toimesta, ja vielä kuinka väärin on siteerattu ties mitä ns pyh pyhää paperinpalaa. Mutta osa jaksosta toimi yhteen tämän näytöksen kanssa.
Mutta yksi turha sota synnytti dadan, sittemmin kylmä sota ja vietnamin tuhoaminen synnyttivät Neubautenin kaltaiset poikkitaiteet, ja myös tällaisen lähestymisen. Elämme pahoja aikoja. Hail Goga Gola.
Teen miljoona taideprojektia yhtä aikaa, tai kymmenittäin, omaa taidetta tai portfoliota, fänfarttia eli fänarttia, tallennan pienimuotoista katutaidetta (tarrat, raaputukset), keikkoja, mielenosoituksia, kirpputoreja jne. Aika käy vähiin, siksi blogien barokkiset tekstit - ennen vanhaan - ovat typistyneet ja pirstaloituneet. Teatterin kuvaukset ovat hyvin tiiviitä, ne eivät millään muotoa ole kritiikkiä, koska kritiikin kirjoittamisesta ei makset, ei ainakaan minulle enää, ja olen valinnut - naisen pienellä eurolla ihan ite ostaen - ne harvat liput tapahtumiin jotka haluan todella nähdä. Haluan tietää proggiksista mahdollisimman vähän etukäteen, joskus en uskalla edes katsoa traileria tms esitettä, vaan perehdyn jälkikäteen. Minulla on sellainen taikavarpu joka nousee 90 asteeseen kiinnostavan jutskan kohdalla ;)
Tunnelmia:
Charlotte Rampling: wenn ich mir was wünschen dürfte, ja sitten oikea Hamletinkonea eri kielillä.
